Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa menu_set_active_trail() (rivi 2405 tiedostossa /is/htdocs/wp12413776_WDYEDXKH8J/www/includes/menu.inc).

Moninainen Eurooppa yksittäisten kansallisvaltioiden sijasta: Saksan EU-politiikka

17.08.2018
Bernd Hüttemann

Sallittakoon minulle henkilökohtainen avaus...

 

1980/90-luvulla nuorena länsisaksalaisena tunnistin kohtaamistani ennakkoluuloista, kenen isoisä oli taistellut milläkin puolella. Oli hankalaa kohdata nuoria ihmisiä, jotka olivat kotoisin Saksan nimissä hyökätyistä maista. Uuden yhtenäisen Saksan ihme jatkuvasti muuttuvassa maanosassamme ei ollut pelkästään askel valtiolle, vaan myös selviytymistä vanhaa vihollista kohtaan kohdistuneista ennakkoluuloista.

 

Mutta vielä merkittävämpiä kohtaamisiani olivat ennakkoluulottomat ihmiset: kreikkalainen, joka sai minut tuntemaan, että eurooppalainen integraatio olisi todellinen mahdollisuus saada Saksalle uutta tunnustusta. Tämän kreikkalaisen nuorisoaktivistin eurooppalainen suuntaus oli ilmiselvä, mutta hänenkin kohdalla huomasi aina, että Saksa sai olla onnellinen olevansa mukana. Näin vielä 1989! Kuinka ironista, kun ajattelee monien saksalaisten nykyistä ylimielisyyttä. Eräs suomalainen puolestaan antoi minulle käsityksen siitä, minkälaista elämä olisi voinut olla, jos isoisäni eivät olisi hyökänneet toisiin maihin. Hän antoi minulle voimaa ja rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja puolusti aina ystävällisesti, mutta päättäväisesti tasavertaisia mahdollisuuksia ja asettui ennakkoluuloja vastaan. (Tänään suomalainen ystäväni työskentelee neuvonantajana Suomen opetushallituksessa.)

Nämä kohtaamani kreikkalainen ja suomalainen tasoittivat tietäni 1992 ensimmäiseen eurooppalaiseen, kokoaikaiseen työhöni Brysselissä, jossa brittiläinen allekirjoitti työsopimukseni.

Miksi kerron tästä? Oman sukupolveni länsisaksalaisten kokemus on yhä käsityksiä muovaava. Jopa enemmän: länsisaksalaisuus vaikuttaa yhä itäsaksalaisuuteen, kuten länsieurooppalaisuus itäeurooppalaisuuteen. Tällä länsimaisuuden dominanssilla, joka ei ole pelkästään tunnetta, on vaikutus koko Euroopan yhteistyölle.

Wende-ajan seuraukset ovat vaimentumassa, mutta ei pelkästään hyvään suuntaan. Minun on kylmin värein tunnustettava, että on saksalaisia parlamentaarikoita, jotka kutsuvat natsihirveyksiä ”historian linnunpaskaksi”.

 

On aika pääosiolleni…

 

Hyvät naiset ja herrat ja etenkin arvoisa puheenjohtaja, tri Sinikka Salo!

 

Kiitos paljon kutsusta ja mahdollisuudesta keskustella kokeneessa seurassa kanssanne saksalaisesta Eurooppa-politiikasta.

Hyvä rouva Salo, en ole varma, minkä monista tehtävistä ja nimikkeistä valitsisin, mutta erityisesti kaksi tekivät minuun vaikutuksen: keskuspankkiiri ja Kansalliskirjaston kummi. Kutsu kummilta tähän vaikuttavaan kirjastoon on minulle suuri kunnia!

Aiheeni on saksalainen Eurooppa-politiikka.

Ensinnäkin se merkitsee yhden liittovaltion hallituksen Eurooppa-politiikkaa. Mutta haluan heti aluksi laajentaa näkökulmaa. Arvostamani rotterdamilainen politiikantutkija Rinus van Schendelen totesi (kirjassaan ”Machiavelli in Brussels”) aivan oikein, että jäsenvaltiot ja jäsenmaat eroavat toisistaan.

 

EU-jäsen Saksa

 

Tämä kuulostaa saivartelulta. Sen takana on kuitenkin EU-jäsenten kovin erilainen yhteiskunnallinen todellisuus. On eri tavoin kehittyneitä julkis-yksityisten suhteiden malleja, joissa eivät pelkästään toimi valtiolliset tai osavaltiolliset edustajat, vaan myös edustajia yhteiskunnallisista ryhmistä mukaan lukien yksityistaloudet. Karkeasti ottaen EU-maat voidaan jakaa valtiojohtoisiin, korporativistisiin ja pluralistisiin, mutta silti moni yhteiskunnallinen ja taloudellinen todellisuus on vain vaikeasti luokiteltavissa.

Klassinen esimerkki valtiojohtoisesta maasta on Ranska teknokraattisine ja eliittisine johtoineen, jonka legitimoi kansanvallan yksinkertainen enemmistö. Pahat kielet puhuvat eliittien ”meritokratiasta”. Yhä olemassa olevan viidennen tasavallan autoritaarinen olemus syntyi sisällissota- ja terroritilanteesta siirtokuntien kanssa. Konsensushakuisuus, kestävästi itseorganisoidut yhteiskunnalliset ryhmät tai parlamentarismi olivat ja ovat heikkoja.

Toisaalta Pohjoismaat ja BeNeLux-maat on erityisen pluralistisia demokratioita. Vanha skandinaavinen malli eri yhteiskunnallisten ryhmien välisestä kilpailusta ja vahvasta hyvinvointivaltiosta tai Alankomaiden kuuluisa ”polder model” ykstityisten/yhteiskunnallisten ja julkisten välillä järjestetyistä neuvotteluista ovat viime vuosikymmenten aikana heikentyneet deregulaation vuoksi – etenkin Ruotsissa – , mutta ovat silti yhä olemassa.

Syvästi eurooppalainen pluralistis-korporatiivinen malli täydentää ja vahvistaa ”suurta demokratiaa” vaaleillaan tai kansanäänestyksillään. Pluralismin korporatiivinen versio edustaa monimutkaista demokratian verkostoa, joka tarjoaa demokraattisesti kaikilla yhteiskunnan alueilla tasapainoa , ”checks ja balances”.

Tanskalaiset kutsuvat tätä nimellä lille demokrati, ”pieni demokratia”. Tanskalaiset tuottavat päivittäin demokraattisia kompromisseja koulussa, työpaikalla tai yhdistyksissä.

Samanaikaisesti ovat  niin vahvat kuin pienetkin pohjoiset demokratiat taipuvaisia kansallisen vallan rajaukseen desentralisaation myötä ja suuntautumalla avoimille markkinoille.

Saksan liittotasavalta on historiallisesti täysin eri lähtöasemassa: Liittotasavalta on toisaalta liian iso, että se voisi antaa itselleen luvan avoimeen nationalismiin ja toisaalta se taas tunnistaa Westfalenin rauhassa vuonna 1648 perustetun konkordanssiin perustuvan yhteiskunnan: vahva federalismi, vahva parlamentarismi, vahva työmarkkinayhteistyö pienen ja keskisuuren yrittäjyyden leimaamassa sosiaalisessa markkinataloudessa; vahva etenkin kahden kirkon kanssa yhdessä toimiva hyvinvointijärjestelmä (joiden liitot muodostavat yhdessä  maan suurimman työnantajan), vahvasti ihmisiin vaikuttava yhdistysmaailma ja vahva julkisoikeudellinen samoin kuin yksityinen pankki- ja mediamaisema. (On muuten mahtavaa, että saan tänään keskustella erityisen suomalaisen Saksan tuntijan kanssa: Anna-Maija Mertens. Hänellä on varmaankin paljon kerrottavaa Transparency Deutschland –yhdistyksen johtajana saksalaisen federalismin ambivalenssista, joko ”liittojenvaltio” par excellence, tai ”lobbaustasavalta Saksasta”.

Kaikkine valo- ja varjopuolineen Liittotasavalta on hyvin pluralistinen assosiatiivinen demokratia. Saksassa  ”pieni demokratia” nähdään kuitenkin liian usein ”hiusten halkomisena ”. Ja tässä piilee usein demokratian imago-ongelma. Demokratia on vaivalloista, ja populistit ja teknokraatit pitävät sitä hirvittävän ikävänä. Ei ole kaukaa haettua puhua tässä yhteydessä parlamentista ”lörpöttelyhökkelinä”. Natsien kielen käytöstä kerroinkin jo.

Saksan Eurooppa-politiikan ymmärtämiseksi on mielestäni erittäin tärkeää oivaltaa tämä EU-jäsenmaa-Saksan moninainen luonne.

Täydennykseksi: Toisissa maisissa korporativismi on vielä vahvempaa. Klassisena esimerkkinä toimii yhä Itävalta, jossa työmarkkina- ja talouskamari (Arbeits- und Wirtschaftskammer) on olennainen osa valtiollista kaupankäyntiä. Tätä kritisoidaan syystäkin tomuiseksi ja vanhentuneeksi. Ehkä tämä selittää viimeisimmät vaalitulokset Alppitasavallassa. Eri intressiryhmien suljetut yhteisöt ”closed shops”, kuten ekonomisti Mancur Olsen toteaa, eivät vaikuta negatiivisesti pelkästään julkiseen mielipiteeseen. Ne heikentävät myös luottamusta yhteiskunnassa.

 

Historiallisen tietoisuuden ja egoististen kiinnostusten välillä

 

Perustusvuodestaan 1949 asti Liittotasavalta on vakiintunut ”yhdenvertaiseksi jäseneksi yhdistyneessä Euroopassa“. Tätä valtiollista päämäärää se ei ole asettanut itselleen jalomielisyydestään: Vielä opiskellessani 1990 loppututkintoani varten, kirjoitti tuolloin erityisen vaikutusvaltainen aikakauslehti Spiegel: ”Milloinka Saksasta tulee suvereeni?” – Rehellisesti sanoen, en ole koskaan nähnyt ilman Eurooppaa toimivaa, suvereenia Saksaa. Tästä sulautetusta, jopa rajatusta suvereniteetista vaietaan tai moni ei pistä sitä merkille tai se jopa vastoin parempaa tietoa kielletään. Paras esimerkki on myös Saksasta: siellä puhutaan harvoin kansalaisille välittömästi pätevistä EU-laeista, sen sijaan puhutaan pelkästään määräyksistä. Näin kansalaisten sitoutuminen EU-lainsäädäntöön saadaan myös Saksassa helpommin kätkettyä. Tätä muuten hyödynnettiin teknokraattisessa PR-kampanjassa, jolla pelastettiin Ranskan ja Alankomaiden tyrmäämä perustuslakisopimus Lissabonin sopimuksen ”kevytversiona”.

Yhteismarkkinoiden perustusvuodesta 1992 lähtien – jo Kohlin myöhäisen vaiheen aikana – oli merkille pantavissa uusi ilmiö : eurooppalainen edunvalvonta. Tai kuten minä sen, tietoisen neutraalisti, ilmaisen: lobbaus EU:ssa. Koska Saksan edut ovat kuten jo todettu moninaiset, on erityisen monta saksalaista järjestö- ja yrityslobbaajaa, jotka suojelevat varsinkin saksalaisia erillisiä intressejä Euroopalta. Kyse oli aikaisesta varautumisesta eri tahoille, kuten säästöpankkien, virkamiesten tai kirkkojen asemalle koituville uhkille. 1990-luku oli alkua suurelle, intressien ohjaamalle Eurooppaskeptisismille Liittotasavallassa. Näihin päiviin asti lainsäädäntöä johdetaan sen takia ”Brysselin Bandin“ kautta. Jos kaikki menee hyvin, asia esitetään saksalaisena saavutuksena, jos asiat menevät huonosti on se Liittohallituksellekin ”Brysselin syytä”. Vielä ennen suuria kriisejä – finanssikriisiä, pakolaistulvaa – tunnelma saksalaisessa yhteiskunnassa ja taloudessa ei ollut enää yhtä positiivinen kuin ennen muurin murtumista ja sisämarkkinoiden perustamista. Mutta nimenomaan kriisit vaikuttavat herättäneen uudestaan saksalaiset huomaamaan EU:n järkevyyden kokonaisuudessaan.

Saksassa 79 prosenttia tuoreimpaan Eurobarometri-kyselyyn vastanneista pitää EU-jäsenyyttä hyvänä asiana – melkein 10 prosenttia enemmän kuin 2016. Tähän on mielestäni monta syytä: yhä historiaan liittyvä proeurooppalainen asennoituminen, monen kriisin ehkäisy, Brexit ja pelätyt ulkoa tulevat autoritaariset vaarat. Mutta Saksa voi etenkin taloudellisesti epäsuhtaisen hyvin. (Muuten: kuinka helposti perinteisesti proeurooppalainen asenne voi joutua vaaraan nähdään nykyään Italiassa.) Saksa hyötyy valtavan alhaisista koroista ja viennin ylijäämästä. Pelkällä ahkeruudella ei saksalaista talousvoimaa voi selittää.

Vaara piilee siinä, että eurooppalaisen Saksan menestykset ovat ilman verkkoa ja suojaa: EU:n kannatusluvut ovat positiiviset, mutta horjuvat nopeasti, kun politiikka ei osallista parlamentteja ja yhteiskuntaa pysyvämmin.

 

Eurooppa teknokraattisen pakon ja populistien välillä

 

Kesällä 2017 sain suomalaisen toimittajan soiton Brysselistä. Kirjeenvaihtaja Helsingin Sanomista oli kuullut järjestöni puheenjohtajan, tri Rainer Wendin varsin kriittisestä mielipiteestä tietystä Brysselin kanssa verkostoituneesta vaikutusvaltaisten EU-pääkaupunkien miesten ”sherpakratiasta”. Kyseessä on oikeastaan tavallinen käytäntö Eurooppa-politiikassa. Sherpat ovat useimmiten korkeita hallitusvirastojen osastopäälliköitä, jotka neuvovat valtion johtoa näiden valmistautuessa Eurooppa-neuvostoihin (eli EU-huippukokoukseen). Sherpat tuntevat toisensa todennäköisesti paremmin kuin omat eduskuntansa.

Termi ”sherpakrazia“ on entiseltä italialaisten EU-asioiden valtiosihteeriltä Sandro Gozilta, joka oli ilmeisesti itse liian usein poissuljettu pomonsa päätöksistä. Suomalainen journalisti ilmaisi dramaattisesti Helsingin sherpasta: ”Suomalainen ulkomaanpolitiikka on arvostetun, armottoman ja pelätyn miehen ohjaama – Hän on toiminut viiden suomalaisen pääministerin alaisena, mutta silti hänestä ei ole olemassa edes Wikipedia-kirjoitusta.” Puhe oli Kare Halosesta, ”suomalaisen valtioneuvoston EU-valiokunnan vaikutusvaltaisesta sihteeristä ja suomalaisen pääministeri Juha Sipilän neuvonantajasta”. Yksityiskohtaisen henkilökuvan ilmestyttyä Helsingin Sanomissa, myös Wikipediaan ilmestyi välittömästi esittely Kare Halosesta.

Minulla ei ole epäilystäkään, etteikö sherpoja tulisi olla. Tarvitaan asiantuntijoita, jotka valmistelevat kompromisseja myös suljettujen ovien takana. Kysymys kuitenkin on, kuinka yllä kuvaamani, eriytetty saksalainen demokratia – eikä pelkästään se – voi yhä  toimia ”sherpa-regiimissä”.

Fakta on, että klassinen diplomatia on joutunut sitten Lissabonin sopimuksen 2009 todelliseen kriisiin – euroopanlaajuisesti. Kun ulkoministerit eivät enää ole osallistuneet EU-huippukokouksiin, ovat valtion ja hallituksen päämiehet melkein kaikkialla etääntyneet kansalaisten päätöksistä parlamenteissa ja assosiatiivissa demokratioissa.

Lisäksi Saksassa on havaittavissa, että isona maana se hyödyntää yhä vähemmän yhteyksiä toisiin EU-jäsenvaltioihin. Ohi ovat Helmut Kohlin ajat, kun Saksa nähtiin vielä pienempien jäsenvaltioiden asianajajana. Mutta jopa isot maat kuten Italia tarjoavat vähän tilaa empatialle. Maan suurten ongelmien edessä esiintyy molemmilta tuomittavaa käyttäytymistä, jolla on vaikutuksia vihan ja pilkan ajamiin kommentteihin lehdistö- ja keskusteluohjelmissa.

Yhdysvalloissa opettava saksalainen politiikantutkija Jan-Werner Müller puhuu yhteydestä populismin ja teknokraattisen elitistisemmän eliitin välillä. Tämän mukaan populistit ja teknokraattinen eliitti jakavat yhteisen pohjan: Molemmat suosivat otaksuttua tehokkuuta, yksinkertaistamista ja nopeita päätöksiä. He yrittävät rajata tai jopa tuhota”lille demokratin” assosiatiivisia ja korporatistisia rakenteita. Heidän yhteinen vihollisensa on moniarvoisuus.

Euroopan yhteydessä tämä tarkoittaa, että ”poliittinen systeemi Euroopan unioni“ tarjoaa varman tilan valtioneuvoston kanslioiden ”vaihtoehdottomaan toimintaan”. Saksalainen Eurooppa-koordinaatio on täynnä yhteensopimattomia päätöksiä , etenkin koskien EU:n sekundaarilainsäädäntöä, joita sisämarkkinat tarvitsevat. Joskus Saksa ei päätä ollenkaan (”German disease”) tai ei päätä selkeästi (kuten Liittovaltion maatalousministeri glyfosaatti-päätöksensä kanssa).

Tämä on etenkin sen takia ikävää, koska Saksan demokratia on riippuvainen kompromisseista ja yhdenmukaisuudesta. Tässä näen yhteyksiä esimerkiksi Tanskaan. Ne yhteiskunnan ryhmät, jotka eivät sitoudu sherpojen tai EU-kommission päätöksenteon valmisteluun , ovat skeptisiä eurooppalaista integraatioprojektia kohtaan. Sosiaaliset ja yhteiskunnalliset saavutukset, mutta myös omat kiinnostukset ovat heidän mielestään vaarassa. Saksassa seurauksena on kaipuu tulla suureksi neutraaliksi Sveitsiksi, joka hyötyy, mutta myös sulkeutuu ja on itseriittoinen. Silmät kiinni eikä mitään tule tapahtumaan.

Toisin ilmaistuna: myös median huomion vahvistama EU-huippukokouksen systeemi (joka on sherpakratian kantama) sopii paremmin presidenttiin keskittyneeseen (präsidial-zentralistisch) jäsenvaltioon kuten Ranskaan kuin korporatistis-moninaiseen (korporatistisch-vielfältig) EU-jäseneen (Saksaan).

 

Saksalais-ranskalainen apumoottori tandemin sijaan

 

Tässä kohtaa siirryn ajankohtaiseen tulevaisuudenkeskusteluun! Kiitos Emmanuel Macronin: Proeurooppalainen vaalikampanja voi tuottaa tuloksia. Vahva ranskalainen presidentti on proeurooppalaisesti esiintyvä vaikuttaja, joka nauttii korkeimmista kannatusluvuista Saksassa. Minäkin olen varttunut eurooppalais-ranskalaisen vaikutuksen alla saksalaisessa pikkukaupungissa. Molemmat isoisäni olivat sotavankeina Ranskassa. Minun isoäitini piti pitkään yllä yhteyksiä lothringilaisiin talonisäntiin, joiden luona isoisäni Fritzin oli oltava töissä. Olen todella kiitollinen saksalais-ranskalaisesta ystävyydestä.

Europäische Bewegung Saksassa ja Ranskassa näkevät molempien maiden historiallisen ystävyyden perusedellytyksenä tai paremminkin apumoottorina eurooppalaiselle demokratialle.

Molempien maiden huomio, hallitustoimet ja julkisuus vaikuttavat olevan tällä hetkellä melkeinpä sokeita muiden maiden tarpeille ja vaatimuksille, jos emme laske mukaan Puolaa. Syyt löytyvät Saksan – kuten vihjasin – historiallisessa syyllisyydessä. Mutta myös Alankomaat ja Belgia ovat ohittaneet Saksan. Berliinin tasavallan Eurooppa-politiikan diskurssissa ne esiintyvät vain sivuten.

Toinen syy löytyy myös saksalaisen Eurooppa-politiikan sisäisistä valtarakenteista: Suhteellisen pieni kanslerinvirka (28 EU-asiantuntijaa) voi sherpa-systeemin avulla toimia suhteellisen vapaasti sisäpoliittisista vastoinkäymisistä riippumatta ja leikkiä muusta maasta vapaana pääkaupunkilehdistön kanssa. Ja tämän takia Saksassa puhutaan etusijassa kahdesta maasta, kun kyse on Euroopan tulevaisuudesta: Saksasta ja Ranskasta. Ennen oli vielä Lontoo, mutta britit ampuivat itsensä valitettavasti syrjään.

Pahemmin: mantra, että Merkelin olisi vihdoinkin vastattava Macronin Euroopan tulevaisuuden visioihin ei kulminoitunut laajaan väittelyyn parlamentissa tai lehdistössä Euroopassa olevista moninaisista kiinnostuksista (tai hyvin jäsenneltyihin dialogeihin kansalaisten ja sidosryhmien kanssa), vaan haastatteluun suuressa saksalaisessa lehdessä, maksumuurin takana. Liittokumppanin varakansleri reagoi tänä päivinä myös pelkällä haastattelulla. Tämäkin on sherpakratian vaikutusta. Lopuista päätetään (kesä)kuun lopussa EU-huippukokouksessa Brysselissä, jota juuri tällä hetkellä valmistelevat  vaitonaiset sherpat.

Entä muut maat kuten Suomi? Usein Saksassa harmitellaan, että pienet maat piiloutuvat ison Saksan taakse aina silloin, kun se ajaa heidän intressejään. Minulle kertoi kerran eräs saksalaisen liittotalousministerin neuvonantaja, kuinka oudosti neuvoston istunnot ECOFIN-neuvostossa menevät: saksalainen puhuu ja suurin osa muista vaikenee, mutta eivät sitten halua esiintyä vastuullisina kansallisten kameroiden edessä. Liittohallitus tietää siten, että saatuaan sovittua asian Élysée-palatsin kanssa Ranskassa, se voi viedä paljon läpi Saksan sisäisesti. Ilman vaihtoehtoja.

Pariskunta Aue perusti 1985 säätiön, koska he halusivat edistää Euroopan moninaisuutta. Tässä minä pidän eritysesti suuntautumisesta omaan äidinkieleeni, mitä ei todellakaan saa samaistaa kansallisvaltion kanssa. Suurin osa westfalenilaisista esivanhemmistani puhui Hansan kieltä, ja opin, että sille Helsinginkin olemassaolo perustuu. Ruotsalaiset tarvitsivat kilpailusataman alasaksaa/tanskaa puhuvalle Revalille/Tallinnalle. Kyllä, kauppa loi konflikteja, mutta useimmiten se oli voimavara rauhalliseen kilpailuun ja integraatioon.

Europäische Bewegung Internationalille ja Saksalle Euroopan moninaisuus perustuu siten vapaissa demokratioissa tapahtuvaan moniarvoiseen kilpailuun ja nuoreen eurooppalaiseen demokratiaan. Meidän on pärjättävä autoritaarisia systeemejä ja niiden pelitapoja vastaan EU:n ulko- ja sisäpuolella. Lukumäärältään 244 jäsenjärjestön – talousjärjestöistä ja ammattiyhdistysliikkeen, ympäristön ja hyvinvointijärjestöjen yhteisöistä aina pieniin kansalaisyhdistyksiin – konsensus  edustaa samalla tavalla positiivista eurooppalaista vakaumusta kuin mitä saksalaiset vastaavat  Eurobarometrin kyselyssä. Yleisesti hyvä asia, mutta yksityiskohdissa kriittistä. Silti on rauhoittavaa, että kilpailu kääntyy paremmiksi tuotteiksi.

 

”Moninaisuudessaan yhdistynyt“ yltää paljolti yli sen, mitä Berliinin deklaraatio kuvaili 2007: ”me olemme onneksemme yhdistyneet”. Yhdistyminen merkitsee monien yhdistymistä, mutta ei vain jäsenvaltioiden, vaan myös yhteiskunnallisten ryhmien, vähemmistöjen, enemmistöjen ja kauppaa ajavien kilpailijoiden sekä ideoiden.

Laajennetaan yhdessä hyvien demokraattisten voimien verkostoa. Ei luovuta valtiojohtajien ja virkamiehien viisauksista, mutta luotetaan vain kaksinkertaiseen demokraattiseen verkkoon, suuren valtiollisen demokratian verkkoon, mutta myös yhteiskunnan pienen demokratian verkostoon. Ja luodaan hajautettuja , rajoja ylittäviä yhteyksiä, joita eivät populistit ja nationalistit ikinä pääse kaatamaan.

Kiitos paljon huomiostanne.